SU 8.9. KLO 12 BIO REX 1

Soratie (Hit the Road)

Tärkein alkuun: tulette rakastumaan tähän elokuvaan. Soratie on sydäntäsärkevä, mutta elämäniloinen ja ennen kaikkea kaunis filmi. Sellaisena saavutus ja hämmästyttävän valmis teos ensiohjaukseksi. Olkoonkin, että kuvausten aikaan 37-vuotias Panah Panahi oli saanut nuoren ikänsä imeä vaikutteita isältään Jafar Panahilta, eräältä eturivin iranilaisohjaajista.

Pienimuotoinen road movie kasvaa yhteiskunnallisen läpileikkauksen laajuuteen. Samalla se piirtää lämpimän kuvan perheyhteydestä. Sentimentaalisuus kuitenkin vältetään äidin, isän ja kahden veljeksen viimeisellä yhteisellä autoreissulla. Yhtä aikaa näytetään sekä perheenjäsenten rakastava, symbioottinen kiinteys että luonnollinen pyrkimys irtiottoon ja itsenäisyyteen. Kaikki tämä milloin humoristisin vedoin, milloin traagisin sävyin.

Isä (Mohammad Hassan Madjooni) loikoo huvittava kestoärsytys naamallaan vuokratun maasturin takapenkillä ja raapii pitkällä tikulla lastassa kutiavaa jalkaansa kuin James Stewart Takaikkunassa (1954). Äiti (Pantea Panahiha) istuu pelkääjän paikalla ja yrittää pitää iloista tunnelmaa yllä, vaikka ikävän tunne tuon tuosta nousee pintaan. Ratissa on parikymppinen poika, jota ollaan saattamassa rajalle, missä vastassa ovat ihmissalakuljettajat. Pako tuntemattomaan tulevaisuuteen vertautuu Kubrickin klassikkoelokuvan mittaamattomaan avaruuteen. Rajan ylittäessään poika voisi vanhempien mielestä yhtä hyvin kadota mustaan aukkoon. Kuusivuotiaalle pikkuveljelle (Rayan Sarlak), sekä perheen että elokuvan silmäterälle ja ilopilkulle, ei ole puhuttu vääjäämättä lähestyvän hyvästijätön lopullisuudesta, vaan jotain epämääräistä naimisiinmenosta.

Liika tieto voisikin olla vaarallista. Kännyköitäkään ei rajalle saavuttaessa saa pitää mukanaan, vaikka niitä yrittävät vuoroin piilotella niin lapset kuin aikuiset. Isä Panahin seuraavana vuonna ohjaamassa filmissä Ei karhuja (2022) rajan ylitys on vaaralliseksi tiedetty haave. Pojan elokuvassa sen aiheuttama riski päätetään tietoisesti ottaa. Nykyisen kaltaisesta Iranista on päästävä pois, jos haluaa elää vapaana. Asghar Farhadin Nader ja Simin: Erossa (2011) pyrkimys vapauteen repi perheen rikki avioliiton purkautuessa. Panah Panahin Soratiessä äidin ja isän on luovuttava lapsestaan, pojan vanhemmistaan.

Vaikka enimmäkseen ollaan auton kyydissä ja päätepisteessä karussa vuoristossa, Panahin teos on alusta loppuun villin visuaalinen elokuva. Se on kekseliäs, hetkeen tarttuva oppitunti näyttelijänohjauksesta ja roolit haltuun ottavan ensemblen sisäisestä dynamiikasta. Meille usein tuntemattomien iranilaisten ammattilaisten osaaminen ja tähtikarisma kameran edessä ei enää monen hienon filmin jälkeen jaksa yllättää, mutta aina se on ilo.

Sanojakaan ei tarvita, kun pitkän liiton syvä rakkaus ja hankauskohdat tuodaan esille Pantea Panahihan ja Mohammad Madjoonin häikäisevässä yhteistyössä. Itsenäistyvä isoveli puhuu vähiten, mutta kaikki näkyy Amin Simiarin kasvoilta ja asennosta. Rayan Sarlakin rooli on taitavin ja ihastuttavin lapsinäyttelijältä pitkiin aikoihin. Jo ensikohtauksesta pikkupoika kiertää niin perheen kuin katsojan pikkusormensa ympärille. Hän ihailee Batmania, mutta ei Teräsmiestä: jälkimmäinen kun ei pojan mielestä pelasta ketään. Hyväkään näyttelijä, aikuinen tai lapsi, ei yllä näin välittömiin ja vilpittömiin rooleihin ilman tarkkaa ohjausta.

Kuvaaja Soratiessä on Amin Jafari, sama kuin isä Panahin Ei karhuissa. Ilmankos täsmälliset kuvat ja vuoristonäkymien luonnonkauneus kohoavat tässäkin vetonaulaksi yhteen hitsautuneen näyttelijäryhmän rinnalle. Makro- ja mikrokosmos yhdistyvät, kun perheen hajoamisen lopullisena todistajana on aava maisema. Kaukokuvassa ihmiset pyristelevät mahdottomassa tilanteessaan pelkkinä siluetteina mykkää horisonttia vasten.

Ohjaus ja käsikirjoitus kasvattavat hahmojen luonteita ja tarinaa uskottavan arkisella otteella. Se ei estä Panahia ottamasta rohkeita, mielikuvituksellisia loikkia, jotka irtoavat realismista. Avaruus ja maailmankaikkeus ovat mukana hyvästijätön ohella myös toisessa, fantastisemmassa avainkohtauksessa, joka muistuttaa vuoropuhelun aiemmista viittauksista teoksen kummifilmiin, ”maailman parhaaseen elokuvaan”, Avaruusseikkailu 2001:een (1968). Musiikkifilmiksikin Soratie lopuksi äityy, kun katsojaa puhutellaan suoraan.

Panahin kuvaama perhe ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se on. Elämänilo huokuu voimakkaana joka hetkessä, vaikka ulkopuolisesta iranilaisten tilanne näyttääkin mahdottomalta. Tästä sisäisestä uhasta tulee hakematta mieleen ulkoinen uhka: ukrainalaisten pyrkimys elää hyökkäyssodan keskellä niin normaalia elämää kuin vielä on mahdollista.

Teksti: Hannu Björkbacka

Draama / 93 min / Iran, 2021

Ikäraja: 7
Kieli: farsi, englanti
Tekstitys: suomi

Ohjaus: Panah Panahi
Käsikirjoitus: Panah Panahi
Pääosissa: Pantea Panahiha, Mohammad Hassan Madjooni, Rayan Sarlak, Amin Simiar
Kuvaus: Amin Jafari
Leikkaus: Amir Etminan, Ashkan Mehri